Hepokönkään historia

Hepokönkään historia Putouksen nimen alkuperä ei tarkalleen ole tiedossa. Syrjäisen paikan sijainnista on kainuulaisittain puhuttu, että se on ”hevonpersiessä”. Hepokönkään putouksen nimen alkuperää voi arvailla, kun katselee veden virtausta alas kalliolta: sanotaan että putous muistuttaa hevosen häntää ja että putouksen viereisessä kalliossa voi hahmottaa hevosen pään.

Hepokönkään alueen halki virtaava Heinijoki kuuluu Kiiminkijoen vesistöalueeseen. Tukinuitto oli tärkeä osa Suomen metsäteollisuuden historiaa ja se oli merkittävä elinkeino erityisesti 1800-luvulta aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Tukinuitto oli haastavaa alueen koskisissa vesistöissä, mutta se oli tärkeää puutavaran kuljettamiseksi metsästä sahoille ja myyntiin.

Heinijoessakin on 1900-luvun alkupuolella harjoitettu jonkin verran uittoa. Hepokönkään voimakkaasti virtaava vesiputous oli erityisen haastava paikka tukinuiton kannalta. Tukinlasku Hepokönkäällä oli komea näky. Kerrotaan, ettei rohkeinkaan tukkimies kestänyt seisoa ylimmän kalliokielekkeen reunalla tulvaveden aikaan. Paksut tukit katkesivat kuin tulitikut iskeytyessään alhaalla olevan pienen lampareen pinnassa toisiinsa.

1900-luvun alun mustavalkoisessa valokuvassa on nähtävillä hyvin toisenlainen Hepoköngäs. Putouksen ympärillä levittäytyy nykyisin jylhä korpi, mutta tuolloin puusto könkään niskalla oli nuorta ja harvaa ja lammen ranta puuton. Jyrkänteen alle, lammen rantaan pinottiin suuria määriä tukkeja puutavaralanssille eli väliaikaiseen varastoon. Kuva todistaa tukinuiton haasteita: uittopuita rikkoutui ja jäi kiinni kivikkoiselle kallioseinämälle, eikä siksi uitto ollut kannattavaa. Viimeiset tukit uitettiinkin Hepokönkäällä keväällä 1941.

Kiiminkijoen säännöstelyä suunniteltiin 1960-luvun lopulla, jolloin tutkittiin mahdollisuutta rakentaa tekoallas Hepokönkään putouksen yläpuolelle. Allashankkeesta kuitenkin luovuttiin ja Hepoköngäs saa edelleen virrata vapaana. Vuonna 1956 perustettiin Hepokönkään aarnialue 25 hehtaarin suuruisena. Alueen status muuttui myöhemmin suojelumetsäksi, ja pinta-alakin kasvoi nykyiseen 170 hehtaariin.

Lukija: Carita Lehtniemi

Lähteet:

https://www.luontoon.fi/hepokongas/historiajanahtavyydet

Vaarojen kätköistä: Puolangan kulttuuriympäristöohjelma, Karvonen & Tervonen 2005

Henrik Wilhelm Claudelinin kokoelma